vuosisadan rakkaustarina

Viime yönä kun makasin sängyssäni saamatta unen päästä kiinni (TAAS!), niin ajattelin kauan kestänyttä rakkaussuhdettani Damien Riceen. Kaikki alkoi siitä, kun kävin joskus 2000-luvun puolivälissä katsomassa elokuvan Closer. Elokuvassa soinut kaunis laulu ja laulajan herkkä miesääni jäivät vainoamaan minua.



Tiedonhakuosaamiseni ei tainnut olla vielä kaikkein hioutuneimmat, koska en osannut / tajunnut etsiä laulajan nimeä netistä. Lopulta sitten unohdin koko asian, ja vähän myöhemmin törmäsin Damien musiikkiin ystäväni kautta taas ihan sattumalta. Ja siitä se lähti. Damienin musiikkin rohmuaminen tietokoneelleni ja jatkuva kuuntelu.

Damienin musiikissa on kaikki täydellistä. Ilmaisuvoimainen ääni, kauniit melodiat, sydäntäsärkevät lyriikat, mies ja kitara. Joskus kuunnellessani Damienia mietin mithin hänen äänensä ei pysty. Ylläoleva Blower's Daugher on herkkä kuin mikä, ja sitten voikin kuunnella Woman Like A Man, ja biisissä on ihan eri tunnelma! Tunteen kuulee Damienin äänestä! Aaahhhh, en kestä!



Voi miten sen keskittyy ja eläytyy tuohon lauluun. Marry me? Ihan mahtava live-esitys Damienilta on myös tämä Cheers Darlin'. Kuunnelkaa biisin sanat huolella, niin ymmärrätte miksi se esiintyy noin. Ja ymmärrätte myös miten mahtavia lyriikoita se osaa kirjoittaa! Voi kyynel.



(Antaisin vaikka oikean käteni että pääsisin näkemään Damienin joskus livenä! Se vaan keikkailee nykyään niin harvakseltaan.)

Cheers Darlin'issa on kauniit, katkerat sanoitukset. Mutta paras kertosäkeistö, mitä on ikinä kirjoitettu, on Accidental Babies:issa:

Do you come
Together ever with him?
And is he dark enough?
Enough to see your light?
And do you brush your teeth before you kiss?
Do you miss my smell?
And is he bold enough to take you on?
Do you feel like you belong?
And does he drive you wild?
Or just mildly free?
What about me?

Onko sydäntäsärkevämpiä sanoja koskaan kirjoitettu? Ja tunne vaan voimistuu, kun kuulee Damien tulkitsevan nämä sanat. Viimeksi juuri viime yönä itkin kuunnellessani tätä. (Eikä edes hävetä tunnustaa! Damienille on monet kyyneleet vuodatettu.)

Joku muuten on saattanut kuulla Damienin laulun 9 Crimes yhdessä semmosessa ohjelmassa kuin True Blood. En tiiä, ootte ehkä kuullut siitä joskus? ;)



Noi Damienin demo-versiot on ihania, ja ne valitsi True Bloodiin juuri sellaisen version! Voi elämän kevät, saatan kuolla. Miten voi jotain laulajaa rakastaa näin paljon? Ja rakkauteni True Bloodiinkiin syveni tuon myötä vielä entisestään.

Damien ei ole julkaissut kuin kaksi levyä. Omistan ne molemmat ja ne ovat suurimpia aarteitani. Haluaisin vielä EP:n B-Sides (koska sillä on on Woman Like A Man, Lonelily ja La Fille Danse, joita ei muilta levyiltä löydy ja jotka ovat Damienin parhaimmistoa) sekä joitakin live-taltiointeja (jos ei muusta syystä, niin Damienin välispiikkien takia - sitä irkkuaksenttia ei voi olla rakastamatta!). Noita ei oikein Suomesta vaan löydy muuten kuin importeina ja ne on pirun kalliita. Vaikka rakastankin Damienia (musiikillisesti) enemmän kuin mitään tässä maailmassa, niin sen verran pihi olen etten pulita yhdestä EP:stä kymppitolkulla rahaa. Vielä jonain päivänä...

Ja miksikö ajattelin Damienia juuri viime yönä? Koska edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen mikään ei rauhoita minua yhtä hyvin kuin Damienin musiikki. Monet muut lempparit ovat saattaneet jäädä unholaan ja noussut uudestaan ajan myötä pintaan, mutta Damien kulkee aina mukanani. Closer oli ehkä ihan jees elokuva, mutta se saattaa olla minulle merkittävin elokuva jonka olen nähnyt. Ihan vaan siitä yksinkertaisesta syystä että se toi elämääni Damien Ricen. Ja aamulla herätessäni totesin, että en taaskaan kuullut Damienin levyä loppuun saakka. Nukahdin sittenkin.

farkkuja lähdin etsimään...

...ja lopulta ostin kaikkea ihan muuta. Luonnollisesti.

KappAhlista löysin alennettuun hintaan tuon kivan mustan laukun. Siellä oli samaa sellaisena vaaleana, vähän oranssihtavana ruskeana, mikä oli ehkä mun mielestä kivempi. Mutta mulla oli tarve mustalle laukulle, joten nappasin tuon mukaan. Ostin myös vyön.

H&M:ltä ostin tuollaisen läpikuultavan topin.

H&M:ltä myös tämä bleiseri. Alunperin olisin halunnut tämän mustana, mutta en YLETTÄNYT siihen! Oikeesti! Ajattelin, että sovitan harmaata ja jos se on kiva, niin käyn hakemassa sen mustan ja pyydän vaikka jotain antamaan mulle sen. Mutta totesin että harmaa olikin aika kiva. Sovitin sitä ton aikaisemmin mainitun topin kanssa, ja ne pelas aika kivasti yhteen. 

H&M:ltä vielä nämä söpöisen väriset chinot! Sainpahan jotkut housut edes kun farkut jäi ostamatta.

H&M:llä oli kyllä halpoja ja ihan kivannäköisiä farkkuja, mutta kun sovitin niitä niin ei sattunut oikeaa kokoa sovituskoppiin mukaan. Enkä jaksanut sovittaa enää lisää. (Oon huono shoppailija). Saatan tehdä uuden farkkukierroksen joku päivä. Lähdin sitten tyytyväisenä nyssäköiden kanssa Subwayn kautta kotiin.

Ja MUUTEN! Tilasin eilen Canon EOS 1100D -kameran! Hohhohhooo, hyvästi huonolaatuiset kuvat! Luin aika paljon eri järkkäreistä ennen kuin tilasin tuon. Totesin että tuo käy varmaan mun ensimmäiseksi järkkäriksi ihan hyvin. Ja pitihän se tilata kun löysin sen 18-55 mm IS -kitillä hintaan 375 €. Ja sitten seuraavaksi säästämään rahaa toiseen objektiiviin... Olen aika innoissani. Mutta silti iPhoneography ja Instagram tulevat aina säilyttämään aivan erityisen paikkansa sydämessäni. Ja Instagramiin en aio edelleenkään tunkea muita kuin rakkaalla iPhonellani otettuja kuvia. 


Kuuntelussa Lana del Rayn Born to Die -levy. Tykkään kyseisen neidon äänestä ja yleensä musiikillisestä soundista. Siitä nyt on vaikka mitä kakkaa puhuttu, mutta sillä ei minun mielestä pitäisi olla mitään väliä jos musiikki miellyttää! :)

naminami-sämpylät

Voi tätä keikkalaisen elämää. Mulla on viime aikoina ollut pelkästään yövuoroja, ja siksi mun päivärytmi on ihan hukassa. Tänäänkin heräsin vasta klo 13.45, mutta ajattelin että menköön, koska olen menossa taas torstain ja perjantain väliseksi yöksi. Eletään nyt tällä yörytmillä vähän aikaa. Lauantaina lähden äidin luokse käymään, eiköhän se rytmi sillä jo vähän parane.


No, tänään kuitenkin herättyäni olin sellainen tarmonpesä, että leivoin sämpylöitä! Tällä Kotikokista bongaamallani ohjeella olen ennenkin leiponut, ja tulee muuten pehmosia ja hyviä! Ja ovat pehmeitä vielä seuraavanakin päivänä. Aa namnamnam! (Pointsit sille joka muistaa mistä elokuvasta tuo "Aa namnamnam" on :D.)

1 l vettä 3 tl suolaa 2 rkl sokera 1½ rkl siirappia (itse laitoin hunajaa) 2 pss kuivahiivaa vehnäjauhoja sämpyläjauhoja loraus öljyä Lämmitä vesi kädenlämpöiseksi ja lisää siihen suola, sokeri ja siirappi. Sekoita veteen jauhojen seassa kuivahiiva. Vehnäjauhoja ja sämpyläjauhoja tulee taikinaan suunnilleen sama määrä (itse tein puolikkaan taikinan ja jauhoja meni n. 9dl). Lisää öljyä taikinan teon loppuvaiheessa (itse laitoin aika reilun lorauksen oliiviöljyä). Kohota hyvin. Vaivaa taikinasta ylimääräiset ilmat pois ja muotoile siitä pötkö, jonka leikkaat paloiksi. Paista sämpylät hyvin kohotettuina 225 asteessa noin 10 minuuttia.

Ja soitossa on Fallulahin The Black Cat Neighbourhood -levy.



En ookaan ennen nähnyt tota videota. Aika jännä.

Ensimmäinen blog-kirjoitus

En tiedä mikä ihmeen päähänpistos tämä blogin aloittaminen oikein oli. En ole ajatellut koskaan olevani mitenkään kirjoittavaa sorttia. Olen viime aikoina lukenut paljon tyyliblogeja, ja sitten huomasin puhelimeni AppStoressa seikkaillessani että Bloggerille on iPhone-app! Ja tämä tyttöhän lähtee mukaan kaikkeen mitä voi tehdä puhelimella!

Ainoa ongelma on, että minulla ei ole mitään erityisiä mielenkiinnonkohteita tai taitojakaan. Siitä tuleekin blogini nimi "Life of an average cat lady". Usein ystäväni nimittää minua sanoilla "crazy cat lady". Nimitys on ihan oikeutettu, ja käytän samaa nimitystä itsekin itsestäni. Minulla on nimittäin kaksi kissaa, ja lempipuuhaani on niiden toilailuista puhuminen.

Siinä ne ihanat köllii meidän äitin saunassa vierekkäin viime jouluna.

Mutta koska tämä blogi ei tule kertomaan (pelkästään!) kissojeni toilailuista, niin en käyttänytkään sanaa "crazy", vaan "average". Elämäni ei nimittäin kauhean kreisiä ole. Mietinkin välillä miten tähän ollaan tultu. Olen 24-vuotias työtön naisihminen joka kökkii kotona kaiket päivät.

No okei, ei pidä liioitella. Minulla on ihania ystäviä ja ihana perhe, jotka ovat parasta elämässäni (niiden kissojen lisäksi). En tiedä mitään mukavampaa kuin viettää kavereiden kanssa koti-iltaa tai pörrätä heidän kanssaan kaupungilla. Katselemme paljon elokuvia, kuuntelemme musiikkia ja teemme hyvää ruokaa. Mikäs sen mukavampaa! Kaupungilla käymme katselemassa vaatteita, levyjä ja elokuvia. Joskus jopa ostamme niitä! Tosin juuri eilen puhuin yhden ystäväni kanssa, että olemme molemmat sellaisia että katselemme vaatteita ja sitten alamme nössöilemään: no enhän minä oikeastaan tarvitse tällaista. Ja kuitenkin lueskelen iltaisin tyyliblogeja ja haaveilen kaikenmaailman ostoksista. Olen siis sisimmältäni materialisti, mutta käytännössä nössö saituri. Hah. Kuulostaa hyvältä.

Niin, enkä työttömänäkään ihan koko aikaa ole. Teen nimittäin keikkaa erääseen lastensuojelulaitokseen, mutta viime aikoina minulla ei vain ole ollut paljon vuoroja. Maaliskuun aikana olen ollut kaksi kertaa töissä, ja molemmat vuorot ovat olleet yövuoroja. Toisin sanottuna olen työtön jolla on unirytmi sekaisin. Eilenkin olin illalla tosi väsynyt edellisyön työvuoron takia, ja menin sänkyyn jo 22.30. Mutta lopulta nukahdin varmaan vasta joskus kahdelta. Siinä sitä kuulkaa oli aikaa miettiä kaikenmaailman asiat puhki. Ja siinä olenkin aivan mestari, nimittäin asioiden puhki ajattelemisessa.

Tänään en kuitenkaan ajatellut harrastaa tuota puhkiajattelemista. (Heh, en ajatellut ajatella). Tänään aion nimittäin ottaa rennosti. Syön jonkun ihanan salaatin ja katson leffoja. Ajattelin katsoa sellaisen kevyen pätkän kuin Schindlerin lista. Se on tuolla minun hyllyssä ollut jo ties kuinka kauan, enkä ole vieläkään katsonut sitä kertaakaan! Schindlerin listaa! Ajatelkaa! Olen huono leffaihminen kun en ole sitäkään nähnyt. Mutta tänään siihen tulee muutos!

Tällä hetkellä kuuntelen muuten lukioaikojeni suursuosikkia, ruotsalaista The Arkia. Oi kuinka aikoinaan kuuntelin tätä bändiä ihan onnessani! Ja Ola Salo oli niin ihanan homo! Kyllähän tämä vieläkin poppaa ihan rankasti.

Noin. Tässä ensimmäinen kirjoitukseni blogiini "Life of an average cat lady". Kirjoitinkin yllättävän pitkän tekstin. Who knew?