Elvis

Meillä oli lapsuuden kodissa kaksi kissaa, Riku ja Pörri. Riku tuli meille, kun olin 3-vuotias ja Pörri joitakin vuosia sen jälkeen. Riku ja Pörri olivat ulkokissoja, ja se koituikin Rikun kohtaloksi. Tai no, mistäs minä sen tietäisin. Riku nimittäin vain hävisi, eikä koskaan tullut takaisin. Se oli ihan kamalaa. Pörri eli vanhaksi, ja kuoli vuoden 2007 syksyllä, juuri kun olin muuttanut kotoa pois toiseen kaupunkiin. Muistan, kuinka joskus lapsena murjottaessani Riku tuli aina viereeni kehräämään. Ihan kuin se olisi halunnut lohduttaa. Ja Pörri oli aina isän kissa, mutta kun olin teini (ja Pörri ilmeisesti vanhuudenhöppänä), sille tuli tavaksi tulla mun viereen nukkumaan öisin. Ne olivat molemmat ihania kissoja, ja tiesin jo lapsena, että minulla tulee olemaan aina kissoja. Ja teininä faniettaessani Elvistä päätin myös, että hankin poikakissan ja annan sen nimeksi Elvis!

Niinpä sitten syksyllä 2009, kun olin solukämppävuoteni jälkeen asunut jo vuoden verran ensimmäisessä yksiössäni, aloin pohtia kissan hankkimista. Ja kuinkas sattuikaan, eräs opiskelijakaverini kertoi että hänen vanhempiensa kissa on synnyttänyt, ja he etsivät pennuille koteja, Hän laittoi minulle sähköpostilla kuvia, ja kun näin kuvan, missä on kasa valkeita kissanpentuja, ja kasan vieressä istuu pöwwöinen harmaanruskeankukertava kissa (samanvärinen kuin Riku), päätin että haluan TUON kissan!

 Ei ole siis minun ottamani kuva, mutta kaverini ei varmaan pahastu että käytän kuvaa. Tämä on vaan niin ihana. Kukaan ei varmasti ihmettele että ihastuin tuohon söpöliiniin. :)

Siitä asiat alkoivatkin rullata aika nopeasti. Lähdin tarvikeostoksille, ja pian olinkin jo hakemassa kissaa kotiin. Kaverini sanoi, että eivät ole varmoja, mutta luulisivat että kissa on poika, joten nimikin oli selvä: Sehän on tietysti Elvis, ihan niin kuin 15-kesäisenä olin päättänyt! Myöhemmin eläinlääkärillä selvisikin että kyseessä on tyttö, mutta nimi ei siitä muuttunut. Elviksestä tuli vain Elvi S. Kavereiden kesken Elviira tai Ellu. Mutta loppujen lopuksi kuitenkin Elvis. Ei nimi tyttöä pahenna. Ja Elvis nyt vaan on Elvis. Ei siitä mihinkään pääse.

Oli ihanaa saada kisu kotiin. Olin jo valmistautunut opettamaan sitä hiekkalaatikolle ja vaikka mitä. Mutta emo olikin opettanut sen hyvin! Ensimmäiseksi uudessa kodissa se kävi haistelemassa ruokakupit (jotka olivat vielä tyhjiä), ja sitten se meni vessaan. Kyllä oli tuore mamma ylpeä! Ja kyllä tirautin parit kyyneleet kun ekana iltana Elvis tuli mun syliin ja nukahti siihen.

Ensimmäisen päivän leikkejä.

Olipas se pieni!

Ja siinä se nukkuu ekojen leikkien väsyttämänä.

Ensimmäiset viikot Elviksen kanssa eivät kuitenkaan olleet helppoja. Se oli villi tapaus! En nukkunut kahteen viikkoon, koska Elvis hyökkäili kimppuuni. Pelkäsin sitä ihan tosissani. Auta armias, jos peiton alta pilkotti käsi tai jalka, se kävi kimppuun. Mutta jos kädet ja jalat oli peiton alla, se hyökkäsi naamalle! Opinkin siis, että parempi pitää yksi käsi peiton päällä, koska naarmut kädessä on pienempi paha kuin naamassa.  Ja jos laitoin sen toiseen huoneeseen, se teki tuhojaan tai piti sellaista meteliä, että en sen takia nukkunut. Luin kauheasti kissojen kouluttamisesta. Siihen meni aikaa, mutta lopulta Elviksestä tuli ihan salonkikelpoinen tapaus. Nyt se on ihana, eikä sitä tarvitse (luojan kiitos) enää pelätä! Kyllähän se täyttääkin jo reilun kuukauden päästä 3 vuotta! Oi, se on jo ihan iso. Tai no, isohan siitä ei koskaan kasvanut. Se jumahti tuollaiseksi pikkutytöksi. Se oli melkein kaksi, kun isoveljeni hämmästyi kun kerroin ettei se kasva enää. Hahhah. 

Pikkutyttönä kylppärin altaan reunalla.

Sillä oli tuollaisia kivoja tapoja, jotka eivät varsinaisesti opiskelijan elämää helpottaneet. :')

Tuollaista se keksi kun oltiin isäni luona kylässä...

Oli se välillä ihan söpökin.

Noin 9 kuukauden ikäisenä vein sen leikattavaksi. Sillä ehtikin olla jopa kahdet kiimat sitä ennen. Jessus että osas olla kissa rasittava. Se kiehnäsi kaikkea vasten, ja se mouruaminen! Siinä tärisi varmaan koko talo! Onneksi ei tarvii moisesta enää kärsiä. Jännitin leikkausta kauheasti, että miten se toipuu ja repiikö se haavansa auki ja tuleeko leikkaushaavaan tyrä ja niin edelleen. Leikkaus meni kuitenkin hienosti, eikä se repinyt haavojaan. Onneksi, koska se oli siinä vaiheessa vielä niin villi, että auta armias jos olisin yrittänyt sitä jotenkin estää. Yritin pari kertaa laittaa sen kaulaan sen sellaisen tötterön minkä ne eläimille laittaa leikkauksen jälkeen. Eipä onnistunut! Se kertoo varmaan jotain Elviksen luonteesta, että eläinlääkärikään ei meinannut onnistua antamaan Elvikselle nukutusainetta, vaikka meitä oli kaksi jotka pitivät sitä paikallaan... Leikkauksen jälkeen Elvikseltä meni muuten muutama tunti ennen kuin se heräsi nukutuksesta. Ja se nukutuksen jälkeinen tokkura on ihan hurjan hauska, kuten kaikki eläintenomistajat varmasti tietävät!  

Se näytti ihan kuolleelta ennen kuin heräsi nukutuksesta. Siinä kuulkaa mammaa jänskätti että mitäs jos se ei herääkään!

Vaan heräsihän se... Vain nukahtaakseen hetkeä myöhemmin naama ruokakupissa. 

No, tämän jälkeen me ollaan muutettu toiseen kämppään ja Elvis on saanut kaverikseen Sisun (josta postaus erikseen, koska tästäkin tuli näin pitkä). Ja Elviksen käytös on tosiaan rauhoittunut ihan hurjasti. On sillä edelleen ärsyttäviäkin tapoja (se on nirso ruuan suhteen, repii kirjojeni selkämykset piloille ja se myllää vaatekaappini ihan sekaisin jos se onnistuu sinne livahtamaan). Mutta hei, eihän kukaan ole täydellinen! Se nukkuu joka yö jalkojeni päällä ja on ovella vastassa joka kerta kun tulen kotiin. Joka aamu kun herään, se tulee tervehtimään minua: nuolaisee leuasta ja käy rintani päälle köllimään ja kehräämään.  Sillä on ihan omia tapoja. Esimerkiksi sillä on lempinukkumispaikat: kirjahyllyn päällä, kiipeilytelineen päällä, sänkyni jalkapäässä, kylpyhuoneen matolla tai kynnysmatolla. Se on tapoihinsa juurtunut, ihan kuin mammansakin. 

Erikoisia hengailupaikkoja.

Näin rento se nykyään on! Tosin tuo onnistuu vain tädiltäni, itse en saisi sitä asettumaan syliin tuolla tavalla. :D

Ennen Elvistä en tuntenut kämppääni kodiksi. Minulla onkin ollut tapana sanoa, että kissa toi kodin! Vaikka meillä oli aluksi vähän hankalaa, niin mitään en muuttaisi. Sain Elviksestä maailman parhaan kaverin! 

Ja nättikin se on. Nenä on vaalentunut pentuaikojen mustasta ruskeaksi (reunoja lukuunottamatta), mutta annettakoon se anteeksi. ;)