Leffailta: Schindlerin lista (1993)

There was this guy who a list and they made a movie about him. 

Vietin siis yksinäistä leffailtaa ja päätin katsoa hyllyssäni kuukausitolkulla seisseen Spielbergin Schindlerin listan vuodelta -93.

Leffaeväänä oli hedelmäsalaattia (itsetehtyä, ei purkista tullutta!). Omenaa, päärynää, banaania, klementiiniä ja viinirypäleitä nam. Bulgarian jogurttia kyytipoikana. 

Jotta homma ei liian terveelliseksi lipsahtaisi, niin pitää sitä elokuvan kaverina mutustella vähän sipsukoita ja siemailla sidukkaa. 

Tulihan se vihdoin katsottua! Ei ollut mikään maailman kepein lauantai-illan elokuva, mutta kyllähän tämä nyt on kaikkien nähtävä. Schindlerin lista on hyvä historian oppitunti, ja oppitunti siitä kuinka ihminen voi olla ihmiselle julma. Mutta samalla se muistuttaa siitä, kuinka yksi ihminen voi olla myös oikeasti hyvä ja vaikuttaa tähän maailmaan.


Jos joku ei siis tiedä, niin Schindlerin lista kertoo Oskar Schindleristä, joka pelasti 1100 juutalaisen hengen juutalaisvainojen aikana. Elokuva kuvaa, kuinka julmasti natsit kohtelivat juutalaisia. Siinä on monta yksittäistä katsojaa järkyttävää ihmiskohtaloa, kuten yksikätisen juutalaisen sekä juutalaisarkkitehdin kohtalot. Elokuva on jatkuvasti täynnä juutalaismassoja, joita natsit kohtelevat kuin eläimiä.

Paitsi että Schindlerin lista kertoo tärkeästä aiheesta, jota kukaan meistä ei saisi unohtaa, niin se on elokuvallisestikin hieno. Se on tunnetusti musta-valkoinen elokuva, ja mielestäni se on perusteltu tyyli elokuvalle, jonka aihe on näin surullinen. Ainoa poikkeus musta-valkoisuuteen on erään pienen juutalaistytön punainen takki. Tämä pieni tyttö ja hänen punainen takkinsa erottuvat valtavasta joukosta juutalaisia, joita natsit erottelevat ketä työläisiksi ja ketä tapettaviksi. Tuo pieni punainen takki muistuttaa katsojia siitä, kuinka natsit eivät välittäneet onko tapettava lapsi vai aikuinen. Ei niitä kaikkia kuolleita lapsia voi edes ajatella.

Elokuvan tähtinä on kaksi maailman karismaattisimmista ja lahjakkaimmista näyttelijöistä, Liam Neeson ja Ralph Fiennes. Neeson esittää upeasti miehen kasvutarinan liikemiehestä 1100 juutalaisen sankariksi. Ja Ralph Fiennesiltä nyt vaan taittuu hahmo kuin hahmo. Tässä elokuvassa Fiennes esittää Amon Goethia, natsia joka säälimättä ja aivan sattumanvaraisesti tykkää tappaa juutalaisia. Ja voi millä intesiteetillä Fiennes sen tekee! Ei voi kuin ihastella näiden ihanien miesten näyttelijäintyötä.

Apua, tästä tuli arvostelu! :D Se ei ihan ollut ajatuksena, mutta näköjään sellainen tuli. No, tässä loppukaneetti: Oli kiva katsoa tämä intensiivinen ja traaginen, mutta kuitenkin jossain määrin toivoa herättävä elokuva oman kodin turvassa, kissa viereen käpertyneenä. Vois lauantai-illan huonomminkin viettää. Varsinkin kun yritän edelleen toipua torstain ja perjantain välisestä yövuorosta. Ehkä toipuminen loppuu jo huomenissa ja voin aktivoitua tekemäänkin jotain.

Nyt yritän rauhoittua unten maille Damien Ricen tuudittamana.

Ensimmäinen blog-kirjoitus

En tiedä mikä ihmeen päähänpistos tämä blogin aloittaminen oikein oli. En ole ajatellut koskaan olevani mitenkään kirjoittavaa sorttia. Olen viime aikoina lukenut paljon tyyliblogeja, ja sitten huomasin puhelimeni AppStoressa seikkaillessani että Bloggerille on iPhone-app! Ja tämä tyttöhän lähtee mukaan kaikkeen mitä voi tehdä puhelimella!

Ainoa ongelma on, että minulla ei ole mitään erityisiä mielenkiinnonkohteita tai taitojakaan. Siitä tuleekin blogini nimi "Life of an average cat lady". Usein ystäväni nimittää minua sanoilla "crazy cat lady". Nimitys on ihan oikeutettu, ja käytän samaa nimitystä itsekin itsestäni. Minulla on nimittäin kaksi kissaa, ja lempipuuhaani on niiden toilailuista puhuminen.

Siinä ne ihanat köllii meidän äitin saunassa vierekkäin viime jouluna.

Mutta koska tämä blogi ei tule kertomaan (pelkästään!) kissojeni toilailuista, niin en käyttänytkään sanaa "crazy", vaan "average". Elämäni ei nimittäin kauhean kreisiä ole. Mietinkin välillä miten tähän ollaan tultu. Olen 24-vuotias työtön naisihminen joka kökkii kotona kaiket päivät.

No okei, ei pidä liioitella. Minulla on ihania ystäviä ja ihana perhe, jotka ovat parasta elämässäni (niiden kissojen lisäksi). En tiedä mitään mukavampaa kuin viettää kavereiden kanssa koti-iltaa tai pörrätä heidän kanssaan kaupungilla. Katselemme paljon elokuvia, kuuntelemme musiikkia ja teemme hyvää ruokaa. Mikäs sen mukavampaa! Kaupungilla käymme katselemassa vaatteita, levyjä ja elokuvia. Joskus jopa ostamme niitä! Tosin juuri eilen puhuin yhden ystäväni kanssa, että olemme molemmat sellaisia että katselemme vaatteita ja sitten alamme nössöilemään: no enhän minä oikeastaan tarvitse tällaista. Ja kuitenkin lueskelen iltaisin tyyliblogeja ja haaveilen kaikenmaailman ostoksista. Olen siis sisimmältäni materialisti, mutta käytännössä nössö saituri. Hah. Kuulostaa hyvältä.

Niin, enkä työttömänäkään ihan koko aikaa ole. Teen nimittäin keikkaa erääseen lastensuojelulaitokseen, mutta viime aikoina minulla ei vain ole ollut paljon vuoroja. Maaliskuun aikana olen ollut kaksi kertaa töissä, ja molemmat vuorot ovat olleet yövuoroja. Toisin sanottuna olen työtön jolla on unirytmi sekaisin. Eilenkin olin illalla tosi väsynyt edellisyön työvuoron takia, ja menin sänkyyn jo 22.30. Mutta lopulta nukahdin varmaan vasta joskus kahdelta. Siinä sitä kuulkaa oli aikaa miettiä kaikenmaailman asiat puhki. Ja siinä olenkin aivan mestari, nimittäin asioiden puhki ajattelemisessa.

Tänään en kuitenkaan ajatellut harrastaa tuota puhkiajattelemista. (Heh, en ajatellut ajatella). Tänään aion nimittäin ottaa rennosti. Syön jonkun ihanan salaatin ja katson leffoja. Ajattelin katsoa sellaisen kevyen pätkän kuin Schindlerin lista. Se on tuolla minun hyllyssä ollut jo ties kuinka kauan, enkä ole vieläkään katsonut sitä kertaakaan! Schindlerin listaa! Ajatelkaa! Olen huono leffaihminen kun en ole sitäkään nähnyt. Mutta tänään siihen tulee muutos!

Tällä hetkellä kuuntelen muuten lukioaikojeni suursuosikkia, ruotsalaista The Arkia. Oi kuinka aikoinaan kuuntelin tätä bändiä ihan onnessani! Ja Ola Salo oli niin ihanan homo! Kyllähän tämä vieläkin poppaa ihan rankasti.

Noin. Tässä ensimmäinen kirjoitukseni blogiini "Life of an average cat lady". Kirjoitinkin yllättävän pitkän tekstin. Who knew?